Meditaatiosta ja pienistä apinoista

Meditoin yleensä aamuisin, onnistun jo aika hyvin siirtämään syrjään ajatukset ja ympäristön äänet, saan kiinni rentoudesta ja monasti on tunne, että jotain suurempaa on juuri tulossa… ja silloin, aaltoilevien väriläiskien ja hidastuneen hengitykseni keskelle, poksahtaa kupla, tyhjästä ja äkkiä, ennalta varoittamatta, ja olen keskellä unikuvaa tai leffan pätkää. 

Tänään olin juuri saanut itseni hiljentymään, olin onnistunut keskittymään siitä huolimatta että sain hyvän idean kirjoitusta varten, olin palauttanut ajatukset takaisin siihen kohtaan nenäni limakalvoa, mihin ensimmäisenä hengitetty ilma koskettaa, ja laajenevan rentouden keskellä, juuri kun olin saamassa kiinni tunteesta että painovoima häviää ja olin nousemassa, nousemassa… poks! Seisoin Havannan oopperatalon takana ja katsoin harmaalla kadulla kuollutta kanaa.  

”Mitä helvettiä?” Saman tien syke kiihtyi ja levollisuus oli tiessään, kädet sylissäni olivat puutuneet ja tunsin itseni täysin kusetetuksi.  Laskin pikaisesti päässäni, yli kahden tonnin matka ja siihen vielä hotellin vaihto ja … ja mitä siitä jäi? Kuollut kana?  Mihin katosivat ne mojitot Bodeguita del Mediossa? Miksi en palannut Guajiritaan tanssimaan salsaa näyttämöllä?  Ehdin nähdä vilauksen marakatista joka puikkelehtii luomieni varjossa piiloon.   Miettimättä enempää ja aika lailla raivoissani, juoksin apinan perässä kapeita portaita ylös.  Se väijyi aivojeni keskuskirjastossa, olin ihan varma siitä, ullakolla, olin saanut syyllisen kiinni itse teossa, enkä aikonut päästää sitä karkuun.  

Huoneessa oli sotkuista, arkistonhoitaja nukkui kuvien ja liuskojen päällä pehmeässä utuisessa kuplassa, joka värähteli hengitykseni tahtiin.  Pöydällä, kirjaston hoitajan vieressä, oli pieni hopeinen häkki, jonka ovi oli auki, ja kirjahyllyjen alla minä näin sen, vilauksen apinasta ja sain kun sainkin hyvän otteen sen hännästä, mutta se heitti minua lasikuulalla, ja plups! Siinä taas olin, lillumassa lämpöisessä vedessä, hotellin altaassa, torakka vierelläni koivet puhtaan siniseen taivaaseen sojottaen, ja ylhäällä orava kapusi vikkelästi palmun runkoa ylös, vai oliko se sama apina? Enää en ollut varma. Lehdet rapisivat… 

kuula putosi ja kirjaston hoitaja hätkähti, mutta vaipui saman tien uneen uudelleen.   Sain vedettyä apinan esiin hyllyjen alta, se oli pienempi kuin olin kuvitellut, häntäapina.  Sillä oli pehmeä valkoinen turkki ja pienet vaaleanpunaiset kurttuiset kasvot, silmät mustat, kuin kiiluvat nuppineulan päät ja ilkeä irvistys, ja selässä sillä oli pieni PepsiCola-reppu täynnä lasikuulia tai unikuplia, joilla se vielä yritti minua kivittää.  Luulin että nyt jo osaisin väistää, mutta tipahdin istumaan Isabelia vastapäätä kolkkoon syyrialaiseen ravintolaan Pariisissa, siihen missä haisi pahalle ja ruoka oli totaalisen surkeaa ja heti ja vielä toipumatta, kävelin Jukan vieressä Catanian torilla, taivas oli värikkäillä sateenvarjoilla peitetty, mutta katsoinko minä niitä? Eheiii, katsoin lehmän suolia teurastajan tiskillä.   

Heti horroksesta palattuani ravistelin apinaa, ”Miksi? Miksi sinä näillä minua viskot?  Senkin marakatti!  Missä ne parhaat hetket ovat?”   ”Missä on se mieletön auringonlasku Liparissa, se… se Quattro Panin kirkko? Tai tai…  Eiffeltorni yöllä Seinen risteilyltä?”    Marakatti näytti nyt säikähtäneeltä, vaikka ilkeä pilke ei ollut ihan täysin sammunut, vähän se alkoi minua säälittää kun huomasin kuinka se tärisi.  Se piti pienestä repustaan kiinni molemmin käsin, niin että rystyset kuulsivat valkeina läpi ja näytti odottavan saadakseen kuulansa takaisin. Pakkohan ne oli sille antaa ja vasta kun se oli pakannut kuulat reppuunsa turvaan,  se varovasti ojensi pienen kätensä kännykkääni, vikkelin sormin hiplasi sen näyttöä, näpytti koodit tottuneesti ja selasi sivuja kunnes löysi hakemansa ja näytti minulle:  

Siinä se oli,  Instagramin sivullani, Quattro Panin kirkko kuin tulessa, hehkuvassa auringon laskussa.